maanantai 14. maaliskuuta 2016

Kate Atkinson – Hävityksen jumala



Kate Atkinsonin uusin romaani "Hävityksen jumala" (A God in ruins) jätti minulle vähän ristiriitaisia tunteita. Ensinnäkään en suuremmin siihen ihastunut, vaikka odotin siltä paljon. Sitähän on kehuttu maailmanlaajuisesti, ja se on saanut upeita palkintoja. Toisaalta sillä on hyvätkin puolensa, ja luin sen loppuun asti - voin nimittäin yhtä hyvin jättää kirjan kesken, jos se ei minua yhtään kiinnosta, tai jos kirja suorastaan tympäisee.

Hesarikin muuten kirjoitti "Hävityksen jumalasta" eilen sunnuntai-numerossaan koko sivun jutun. Jutun luettuani en ole kuitenkaan varma, mitän Hesarin arvostelija siitä itse piti, että oliko se kirjaa kehuva artikkeli, vai mikä oli kirjoittajan mielipide. Ainakin se oli iso juttu Hesarissa, ja sitä kautta tämä teos saa paljon lisähuomiota.

Minun mielestäni Teddy Todd päähenkilönä on  ihan kiva ja sympaattinen kaveri, mutta ei mikään "ihanne"-päähenkilö, vaan aika tylsä tyyppikin välillä. Hänen tyttärensä sen sijaan kuvattiin tosi ikäväksi tyypiksi ja minusta hän oli suorastaan raivostuttava suunnattomassa itsekkyydessään. No okei, ensimmäisessä hänen kauttaan kirjoitetussa luvussa hän sai sympatiani (osittain) puolelleen, mutta samalla hän oli henkilönä silti tosi ärsyttävä, kun suostui huonoon kohteluun ja outoihin juttuihin. Ei ole pakko käyttäytyä tyhmästi. Pieni ripaus lisää inhimillisyyttä, edes hieman epäitsekkyyttä ja fiksuutta tälle tyttärelle olisi tehnyt hänestä monipuolisemman henkilön.

Täytyy sanoa, että tähän minun vähän negatiiviseen kirja-arvioon vaikuttaa myös se, että minusta ei ole kiinnostavaa lukea toisen maailmansodan aikaista sodankäynnin kuvausta. Tykkään historiallisista romaaneista, mutta en jaksa sotakuvauksia. Kirja on kyllä sodanvastainen, ja siinä mielessä se saa minun kaikki sympatiani.

Kirjan paras luku oli samalla kauhein: kertomus pienen pojan erittäin huonosta kohtelusta isoäitinsä luona. On toki kauheampiakin asioita tapahtunut lapsille (ja aikuisille) sekä todellisessa maailmassa, että kaunokirjallisuudessa tai elokuvissa, mutta jotenkin tämän luvun todellisuuden tuntu, tai autenttisuus ehkä, sai tarinan tuntumaan erityisen julmalta ja se tuli jopa uniini. Jäin miettimään sitä pitkään.

Loppuratkaisu oli yllättävä ja kirja koheni mielestäni loppua kohti, vaikka ei se nyt ihan maata vavisuttava loppuratkaisu ollutkaan. Nyt seuraa pienen pieni juonipaljastus, joten älä lue tästä eteenpäin, jos haluat itse lukea tämän kirjan:

jos olet lukenut Ian McEwanin kirjan "Sovitus", niin tässä "Hävityksen jumalassa" on samanlainen loppuratkaisu. Se oli minulle yllätys, ja ihan mieluinen sellainen, en odottanut sitä ollenkaan. Se nosti mielestäni koko lukukokemuksen vähän korkeammalle tasolle, vaikka olikin siis (ehkä) kopioitu Ian McEwanilta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti