torstai 19. joulukuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38

Taas on Westö kirjoittanut hyvän kirjan, eli tämän uusimman teoksensa Kangastus 38.

Kirjahan oli myös tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta voiton veikin Riikka Pelo kirjallaan Jokapäiväinen elämämme. (Sitä en ole vielä lukenut, mutta lukulistallani se on.)

Mutta onhan Westö jo saanut yhden Finlandia-palkinnon, teoksestaan Missä kuljimme kerran. Se oli todella, todella hieno kirja, palkintonsa arvoinen. Tämä uusin Kangastus 38 ei yllä samaan kuin Missä kuljimme kerran. Mutta hyvä kirja se on kuitenkin, todella mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemus.

Taas kerran Westö kuvaa fantastisesti ja elävästi menneen ajan Helsinkiä. Yksityiskohdissa Westö on todella tarkka. Tätä romaania voi myös lukea kuin dekkaria, salaisuus paljastuu pikku hiljaa, kuin sipulia kuorisi.

Uusi, tuleva sota jo kangastelee horisontissa ja vanha sota vielä kummittelee ihmisten mielissä. Fasismia ihaillaan ja kammotaan, ihmisestä riippuen.

Päähenkilö on mielenkiintoinen persoona, ja ihmisten tunne-elämää ja sielunliikkeitä kuvatessaan Westö on vahvoilla. Kaikki henkilöt kirjassa ovat uskottavia ja todellisen oloisia. Jokainen henkilö on myös ristiriitainen, mikä tietenkin lisää mielenkiintoa persoonaa kohtaan.

Mietin sitä, että onko päähenkilö Matilda skitsofreenikko, kun hänen päänsisässään on kaksi muutakin henkilöä, ja varsinkin, kun hän ei pelkästään kuule niiden puhetta, vaan näkee yhden persoonistaan esimerkiksi seisomassa vieressään ja tekemässä jotain. Sehän olisi ehkä mielen pakokeino hänen kovia kokemuksiaan vastaan? Toisaalta, muuten Matilda on todella järkevä ja pystyvä, niin en tiedä, oliko tarkoitus kuvata häntä skitsofreeniseksi, mutta sellainen ajatus minulle syntyi. Toisaalta voihan ihmisellä olla monta roolia: työminä, kotiminä, ystäväminä.

Seuraavassa tulee juonipaljastus, joten älä lue pidemmälle, jos et vielä ole lukenut tätä kirjaa:

"Hyvän" asianajaja Thunen "ystävä" Robi Lindemark on todellinen konna, monessakin mielessä! Ajattelin jo kirjan alussa, että "syyllinen" on hän, mutta sitten kirjailija vei ajatukset toiseen henkilöön. Lopussa, kun tarinan roisto paljastui, niin syntyi ajatus, että oliko Robi Lindemarkilla jotain hampaankolossa "ystävällensä" Thunelle, koska hän ei pelkästään vienyt tämän vaimoa, vaan piti vielä vietellä hänen konttoristinsa, siis kaikki Thunelle läheiset ihmiset. Konttoristia (eli Matildaa) kuvatiin niin, että hän "ei ollut mikään kaunotar", ja silti Lindemark alkoi heti häntä hakkailemaan, kun Thune esitteli hänet Matildalle, vaikka hän oli jo iskenyt Thunen kauniin vaimon ja heidän piti olla onnellisia ja rakastuneita yhdessä.

Varsinkin nuoruudessaan Lindemark oli tehnyt kauhean teon, ja yritin miettiä, miten se, mitä hän nuorena oli tehnyt, liittyisi siihen, mitä hän teki ystävälleen, siis nämä kahden naisen viettelyt Thunelta. Aluksi annettiin ymmärtää, että hän vain rakastui palavasti ystävänsä vaimoon, mutta kirjaan loppuun luettuani epäilen sitä, ja kyseessä oli mielestäni sen sijaan jotain muuta, eli tahallista ilkeyttä ja halua tehdä pahaa.

Kirjan loppuratkaisu oli minusta niin väärin mukavaa ja oikeudenmukaista asianajaja Thunea kohtaan, hänelle jää koko jutusta ihan väärä käsitys. Siksi toivoisinkin tälle kirjalle jatkoa, jossa kerrottaisiin, miten Thunelle käy, ottaako hän menneisyydestä selvää ja selvittääkö hän, mitä ja miksi tapahtui kuten tapahtui.

torstai 21. marraskuuta 2013

Ensimmäinen Kaari Utrioni: Seuraneiti

Tässä vain lyhyt kommentti: Luin kesällä ensimmäisen Kaari Utrioni. Kirjan nimi oli "Seuraneiti". Johan oli viimein aikakin minun lukea Utriota.

"Seuraneiti" on vasta elokuussa ilmestynyt, joten luin sen ihan tuoreeltaan. (Kirjastosta se löytyi "Best Seller" -pikalainana. Niinkuin olen jo aiemmin täällä kertonut, olen kirjaston suurkuluttaja. Hieno palvelu!)

Ymmärrän hyvin, miksi Utrio on niin suosittu. Tarina oli tosi vetävä. Lisäksi romanttisen juonen lomaan oli kirjoitettu tarkkaa Suomen historiaa tapoineen kaikkineen. Utrio tekee hyvää työtä historiantutkijana.

Naisena tykkään, kun romaanissa keskitytään naiseen, joka on pystyvä ja vahva. Tykkään myös historiallisista romaaneista, joten tämä oli oikein kiva lukupala.

Alice Munro: Karkulainen

Sain lahjaksi Alice Munron novellikokelman "Karkulainen" (kiitos, Pirjo!), ja olen parhaillaan lukemassa sitä. Tai siis olen jo kirjan ihan loppupuolella.

Munroa kuulemma kutsutaan Kanadan Tšehoviksi.

Munro on tosi taitava ja lahjakas kirjoittaja, ja ihailen näitä tarinoita kovasti. Silti ne jättää minut tunnetasolla vähän kylmäksi. Ehkä siksi - kuten olen jo muutaman kerran aiemminkin tässä blogissa maininnut - niin tykkään enemmän romaaneista kuin novelleista.

Mulla on aina se ongelma novellien kanssa, että vaikka kuinka hyvin ne olisikaan kirjoitettu, niin mä en jotenkin ehdi kiintymään tai tuntemaan sen suurempaa myötätuntoa novellin henkilöitä kohtaan, kun se juttu jo loppuu, ennenkuin olen ehtinyt lämmetä kunnolla. Juuri kun alan tuntea syvempää kiinnostusta ja mielenkiintoa, niin johan tarina loppuukin, voihan harmistus.

Tässä kirjassa novelleja on yhteensä kahdeksan. Kolmessa näistä novelleista päähenkilönä on sama nainen, siitä mä tykkäsin (Lue: tuntui enemmän romaanilta!). Mutta olisihan Munro saanut pitkän romaaninkin pelkästään tästä Julietista ja hänen elämästään. Julietilla on nimittäin tosi mielenkiintoinen elämä. Olisin halunnut tietää siitä lisää!

Munrohan on nyt tosi ajankohtainen, sillä hän sai tänä vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Onnea vaan, palkinto meni oikeaan osoitteeseen, lahjakkaalle kirjailijalle!

maanantai 11. marraskuuta 2013

Olen koukussa! Joyce Carol Oates: Putous

Intoilin blogissani joku aika sitten Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt -kirjasta. Olihan se toki hyvä, mutta kun heti sen perään luin Joyce Carol Oatesin kirjoittaman Putouksen, niin suustani pääsi heti alkumetreillä ihastuksen huokaus. Aah, miten hyvää tekstiä ja mielenkiintoinen tarina!

Tässä kirjassa Niagaran putoukset ovat paitsi tausta tapahtumille, niin myös metafora kaikelle alkukantaiselle ja mystiselle (luonnon)voimalle. Putoukset ovat lähestulkoon yksi kirjan päähenkilöistä, niin vaikuttavasti on kuvattu vuolaana kuohuvaa virtaa, putouksia ja niiden luomaa tunnelmaa.

Silloin, kun asuin USA:ssa Chicagossa, ajoimme yhdeksi viikonlopuksi Niagaran putouksia ihastelemaan. Jo ennenkuin saavuimme kaupunkiin, niin ihmettelin, että mitä tuo savu tuolla kaukana on, onko tulipalo, mutta sitten lähempänä tajusin, että se onkin putouksista lähtevä vesisumu, joka nousee korkealle kaupungin ylle.

Tässä Oatesin kirjassa oli ihanaa lukea kuvauksia ja tunnelmia putouksista ja Niagaran kaupungista, kun on itse ollut paikan päällä niitä kokemassa. Itse asiassa tuntemukseni olivat pitkälle samanalaisia, kuin mitä Oates kuvailee veden voimasta ja muusta sellaisesta. Oli upea, suorastaan maaginen kokemus seistä saarella putousten yläpuolella ja tuntea veden voima ja jylinä! Samoin myös niiden alla; Kanadan puolella veneessä Suuren Hevosenkenkäputouksen alla, jossa kastui ihan märäksi sadetakista huolimatta. Intiaaneille putoukset olivat (ja ovat vieläkin?) pyhä paikka. Minustakin se oli syvästi vaikuttava paikka. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi.

Tämän kirjan alkupuoli on mielestäni parempi kuin loppuosa. Heti kirjan alussa tapahtuu suuri käänne päähenkilön elämässä, mikä on mielestäni todella kutkuttava ratkaisu. Noin puolessavälissä kirjaa, toisen käännekohdan jälkeen, päähenkilö Ariah muuttuu jotenkin tylsäksi tyypiksi tai käsittämättömän omituiseksi (ei mitenkään jännällä tavalla omituiseksi, vaan ainoastaan typerällä ja ärsyttävällä tavalla). Sen seurauksena Ariahia kohtaan tuntemani suuri mielenkiinto ja vetovoima muuttui vähän hämmästyneeksi ihmettelyksi, enkä enää tuntenut niin paljoa myötätuntoa häntä kohtaan.

Kirjassa on lähes 570 sivua, ja se on mielestäni helppolukuinen, koska Oates kirjoittaa niin hyvin. Sehän on vain hyvä, että on tarpeeksi pitkä kirja. Olen aina ihan yleiselläkin tasolla tykännyt enemmän pitkistä romaaneista kuin tiiviimmistä novelleista. Novellit loppuvat mielestäni aina liian lyhyeen, ja jään kaipaamaan lisää. Putous ei lopu lyhyeen, vaan tarinasta ja sen henkilöistä piirtyy hyvä kaari alusta loppuun.

Aiemmin olen lukenut Oatesilta Blondin. Sekin oli fantastinen kirja, ehkä vielä parempi kuin tämä Putous, mutta molemmat niin hyviä, että olen aivan ihastunut. Olen koukussa Oatesiin!

Laitettaisiinko lukupiiri pystyyn?

Karen Joy Fowlerin kirja "Jane Austen -lukupiiri" on viehättävää luettavaa.

Kirjan takakannessa sanotaan, että se on "Teos, jonka Jane Austen olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt
2000-luvun Kaliforniassa". Aika paljon sanottu, ja se varmaankin sai minut tarttumaan tähän kirjaan, tykkäänhän Austenista (kukapa ei?).

Kirjasta on tehty myös elokuva. Se oli ihan kiva leffa, en kuitenkaan viitsi sitä arvioida sen kummemmin. Mutta ihan sujuvasti katsottava kylläkin. Kirja on parempi kuin siitä tehty leffa.

Minun rupesi heti kirjan luettuani tekemään mieli panna oma lukupiiri pystyyn. Kuka lähtisi mukaan? Pirjo A, oletko kuulolla, tai kuka tahansa muu, otahan yhteyttä asian tiimoilta. Käsiteltäisiin mitä kirjoja vaan, sen ei tarvitsisi olla "Jane Austen -lukupiiri", vaan vaikka Mika Waltari tai ihan-mikä-vaan-lukupiiri-tahansa.

Lukeminen olisi vielä kivempaa, jos kokoontuisi ystävien kanssa lukuelämysten jälkeen keskustelemaan teoksesta. Kirjasta saisi sillä tavalla vielä enemmän irti. Ja varmaan tulisi tartuttua johonkin kirjaan, jota ei muuten hoksaisi lukea.

Jokainen valitsee vuorollaan kirjan, jota käsitellään. Ok?



tiistai 29. lokakuuta 2013

Säkenöivät tytöt

Olen ihan myyty.

Lauren Beukes on tehnyt upean romaanin "Säkenöivät tytöt". Olen häikäistynyt. Kirja on suorastaan nerokas ja täynnä mielikuvitusta. Ei ihme, että sen oikeudet on myyty jo yli kahteenkymmeneen maahan.

Juoni kulkee niin jännittävästi, että vaikka tässä tarinassa aikamatkataan, niin se ei tunnu yhtään kummalliselta, vaan sen ottaa ihan normaalina (ja mielenkiintoisena) juttuna vastaan. Sen sijaan huomasin kuvittelevani kirjailijan työhuonetta, jonka seinä on täynnä keltaisia post-it -lappuja, että hän pystyisi jouhevasti palaamaan eri aikoihin edes-takas murhaajan (ja muidenkin) hahmossa. Äh, ei, vaan niitä post it
-lappuja on siellä seinällä tietenkin eri värisinä: punainen murhaajalle, keltainen Kirbylle jne.

Tätä kirjaa lukiessa piti aina palata takaisin alkuunpäin, että sai punottua langat yhteen, koska jutut liittyvät aina toisiinsa läpi eri vuosien. Sellaisia pieniä vinkkejä tarinassa oli siellä täällä. Minusta se on mielenkiintoisen kirjan merkki.

Sekin oli kiva, kun tämä kirja tapahtuu Chicagossa, joka on ihana kaupunki, ja entinen oma opiskelukaupunkini. <3

Tarina ottaa kantaa naisen asemaan kautta eri vuosikymmenten, mutta tekee sen niin jännittävän ja kiehtovan tarinan lomassa, että jos ne asiat eivät kiinnosta, niin ei haittaa! Kirjaa voi lukea välittämättä siitä, jos ei kiinnosta - mutta tarina itse kiinnostaa takuuvarmasti!

Juttua viedään eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, mikä on aina kiva tekniikka mielestäni.

Joku arvostelija kirjoitti, että hän "fanittaa Beukesin sarjamurhaajaa". Siis mitä häh. En minä ainakaan sitä sarjamurhaajaa fanita; inhottava hahmo ja surkea runkkari. Sen sijaan fanitin kirjan toista päähenkilöä, Kirbyä, joka oli todellinen sitkeä voimanpesä ja fiksu tyttö, huonosta taustastaan huolimatta.

Kannattaa lukea!



tiistai 22. lokakuuta 2013

Kaiken käsikirja

En olisi saanut elo-syyskuussa lukea kirjoja (kielsin sen itseltäni), koska mun piti tehdä koululle lopputyötä.

Mutta enhän silti voinut olla lukemattakaan, varsinkaan tätä Esko Valtaojan "Kaiken käsikirjaa" - hei eikö kirjalla olekin vähän mahtava nimikin?

Kyllähän tämä kirja kiehtoi, ja oli hyvä lukukokemus, välillä oikein ällistelin ihastuneena. "Oppineisuus, hyveellisyys, onnellisuus" - hyvät teemat ihmiselämälle.

Kappaleessa "Oikea ja väärä" oli paljon hyviä ajatuksia, esimerkiksi maailman epätasa-arvoisuudesta, ja siitä, miten maailma on aina ollut epätasa-arvoinen, mutta sen ei tarvitsisi enää olla. Henkistä ja aineellista hyvinvointia tulisi jakaa, panna hyvä kiertämään. Valtaoja kirjoittaa, että esimerkiksi hänen tai kenen tahansa muunkin tulee maksaa kiitollisuudenvelkaansa takaisin maailmalle, koska hän on "syntynyt kultalusikka suussa". No niinhän me kaikki ollaan (kiitollisuudenvelassa siis), jotka olemme synytyneet sellaiseen maahan, jossa koulunkäynti, terveydenhuolto, ruoka jne ovat itsestäänselvyys.Me emme voi kiittää menestyksestämme ainoastaan itseämme, joten hyvä kiertoon vaan.

Luvun "Oikea ja väärä" lisäksi parhaita, tai ainakin minua kiinnostavimmat luvut olivat "Elämä", "Ihminen" ja "Historia".

PS: Lopputyö on nyt tehty, ja sen jälkeen olenkin lukenut niin paljon kirjoja, että milloin ehdin niistä oikein kirjoittaa?!

maanantai 12. elokuuta 2013

Ian McEwan: Sovitus

Ostin kesällä kirpparilta pari kirjaa euron kappale, eli halvalla meni, mutta menköön.

Toinen oli Ian McEwanin "Sovitus". Hieno kirja! Siitähän on tehty elokuvakin. Elokuvakin oli tosi hyvä.

Nyt tämä meni niin päin, että näin ensin elokuvan, ja sitten vasta luin kirjan, mutta ei se haitannut. Elokuva oli kyllä koko ajan mielessäni kirjaa lukiessani, vaikka niiden välillä oli aikaa noin kaksi-kolme vuotta. Totesin, että elokuva oli todella uskollinen tälle teokselle.

Minähän olen aina tykännyt näistä historiallisista romaaneista ja kunnon draamasta. Kirja sijoittuu 1930-luvun loppuun ja toiseen maailmansotaan. Käväistään siinä lopussa nykyajassakin.

Kirja piti otteessaan, vaikka tiesinkin, mitä tulee tapahtumaan. McEwan on suuri kirjailija!

PS: Toinen eurolla ostamani kirja oli Karen Joy Fowlerin "Jane Austen -lukupiiri". Siitä lisää seuraavassa blogissa. Sekin on muuten tehty elokuvaksi.

tiistai 6. elokuuta 2013

Paolo Coelho

Mulla on ystäviä, jotka ovat ihan innoissaan Paolo Coelhon kirjoista.

Luin kesälomalla kaksi Coelhon kirjaa:

  • Portobellon noita ja
  • Zahir.
Tykkäsin kyllä Portobellon noidasta tosi paljon, ja Zahirkin oli ihan hyvä.

Zahir kertoo pakkomielteestä, ja, no niin, rakkaudesta ja sitoutumisesta myös. (Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotakin nähtyä ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa.) Tässä kirjassa Zahir on kirjailijan vaimo, joka katoaa, siis noin vain häviää miehen elämästä, ja miehen henkisestä kasvusta.

Portobellon noita taas kertoo erikoisen naisen, "Portobellon noidan", tarinan eri ihmisten näkökulmista.

Itse tykkäsin Portobellon noidasta enemmän.

Ei ne ystävät väärässä ole olleet, jotka ovat intoilleet Coelhosta. Kyllähän hänen kirjansa ovat kauniita ja löytyy sieltä oikeasti hyviä ajatuksia, vaikka liian usein liikutaankin tekofilosofian puolella.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Neil Young: Muistelmat

Olen tykännyt Neil Youngin musiikista 18-vuotiaasta alkaen, tai ainakin heti, kun kuulin sitä ensimmäisen kerran.

Nyt olen ihan euforiassa, koska Young esiintyy viikon päästä (5.8.2013) Helsingissä ja mulla on sinne liput! Grazy Horse on mukana myös.

Tämän konsertti-hypen vuoksi lainasin kirjastosta Youngin kirjoittaman kirjan "Muistelmat".
Täytyy todeta, että Youngin ansiot ovat enemmän musiikissa kuin kirjallisuudessa.

Kirjan asemasta musiikki puhukoon puolestaan!

Tässä linkki kivaan videoon "Heart of Gold".

Konserttia odotellessa myös toinen, ihana video YouTubesta: "Harvest Moon".

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Lunar Park on loistokirja

Bret Easton Ellis on nero, no, tai ainakin älyttömän hyvä kirjailija.

Luin juuri Lunar Parkin loppuun, ja taidanpa aloittaa sen taas heti alusta. Olen ihan ekstaasissa. Kirja on epätavallinen, suorastaan hypnoottinen.

Aluksi tuntui siltä, että onko-tämä-nyt-taas-ruikutusta-tyyliin-olen-kuuluisa-kirjailija-ja-käytän-liikaa-huumeita-ja-viinaa, mutta sitten, jotenkin salakavalasti, kirja muuttuikin psykologiseksi kauhuksi. En muuten pystynyt lukemaan sitä iltaisin, kun jännitti niin, että hiukset nousivat pystyyn. Joten luin sitä vain auringonpaisteessa, muuten kylmäsi niin kauheasti, että!

Pintatason, tai kauhun, alla käsitellään perhesuhteita, rakkautta ja menetyksiä, sekä vanhemman ja lapsen suhdetta.

Kaikin puolin loistava kirja!









tiistai 25. kesäkuuta 2013

"Amerikkalaisen kaunokirjallisuuden uusi klassikko": Jennifer Egan; Aika suuri hämäys

Jennifer Egan on kirjoittanut älyttömän hyvän kirjan "Aika suuri hämäys".

Valitsin sen kirjastosta umpimähkään, ihan sillä perusteella, että se oli Keltaisen kirjaston kustantama, ja mitä siinä takakannessa sanottiin, eli: "Amerikkalaisen kaunokirjallisuuden uusi klassikko". Sehän kiinnostaa heti!

Todella, todella hieno kirja!

Mutta mitä ihmettä tarkoittaa se, että kirjan liepeessä sanotaan kirjan "kehämaisen rakenteen muistuttavan Facebookia"? Onko Facebookilla "kehämainen rakenne"? En minä ole sitä ikinä niin ajatellut. Ihan älytöntä. Siis ajatteleeko ihmiset niin, että he itse Facebookissa ovat siinä keskellä kehää, ja muut ystävät ja tykkäysten aiheet kiertävät heitä kehämaisesti vai mitä häh? Emmä tajuu.

No, joka tapauksessa tämä kirja on saanut vaikka mitä palkintoja: Pulizer, National Book Critics Award ja vaikka mitä muita. Eikä syyttä.

Tarina liikkuu aika pitkältä ajalta 1970-luvulta yli 2020-luvun. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, aidon tuntuisia ja monikerroksellisia. Tarinat kietoutuvat jännästi yhteen.

Kirja on myös tarpeeksi pitkä: 410 sivua. Olisi voinut olla pidempikin. Kun lopetin kirjan lukemisen, halusin aloittaa sen heti alusta. Ja aloitinkin.

Suosittelen kaikille hyvän kaunokirjallisuuden ystäville!

Kun mä tykkään Imagesta niin paljon, niin kopioin tähän, mitä siinä sanottiin:

"Aika suuri hämäys edustaa yhtä aivan erityisen hienoa kirjallisuuden (tai minkä tahansa taiteen) lajia: sekä kokeellista että vetovoimaista."
– Kyösti Niemelä, Image 2012/3

Tässä toinen kommentti, olen samaa mieltä, kuin alla oleva kirjoittaja:
"Jennifer Egan pyyhkäisi palkintopöydät puhtaiksi tällä raikkaalla ja modernilla romaanillaan. – – Kirja on kokoelma traagisista ja yllätyksellisistä hetkistä, jolloin herkullisen henkilögallerian tärkeät elämänvaiheet risteilevät keskenään."
– Antti Virolainen, Ilta-Sanomat 12.5.2012


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Grishamin Puhallus

Lahjontaa, korruptoitunut liittovaltion tuomari, kovan luokan juonittelua, murha... taas on hyvä keitos kasassa!

Löysin kirjaston "Best seller" -hyllystä John Grishamin uusimman, eli "Puhalluksen".

Ihan hauska lukukokemus taas kerran, taattua viihdettä, vetää hyvin. Paljon yllätyksiä!

Erityisesti alku oli hyvä, ja sisälsi kritiikkiä Yhdysvaltain vankeinhoidosta ja koko oikeusjärjestelmästä, joka ei sitten aina todellakaan ole oikeudenmukainen. Se oli mielenkiintoinen osuus.

Loppua kohti minua alkoi kyllästyttää se, että liian usein amerikkalaisessa kirjallisuudessa todellista onnea kuvaa se, että saa ihan mielettömän ison rahasumman käyttöönsä. Hoh-hoijaa. "Money can't buy me love", lauloi jo Beatleskin 60-luvulla.

Vaikka olisihan se pitänyt eutkäteen arvata tuosta kirjan nimestä "Puhallus". Puhallushan (The Sting) oli myös sen 70-luvun veijarielokuvan nimi, ja siihenkin liittyi se, että rahaa "puhalletaan". Ihan hyvä leffa, muuten. Mutta tämä kirja kertoo ihan eri tarinan.

Kannattaa lukea, jos käteensä saa! (En suosittele ostamaan, käy kirjastossa.) :)



torstai 30. toukokuuta 2013

Dan Brownin Infernon ja Wennstamin Alfauroksen pikalukemiset

Luin kahden viime viikon sisällä kaksi kirjaa; Dan Brownin Infernon ja ruotsalaisen dekkaristin Katarina Wennstamin Alfauros-jännitysromaanin.

Molemmat olivat kirjaston hyllyssä "Best Sellereinä", ja sieltä ne nappasin mukaani.

Kyllähän nuo molemmat nyt ihan mielellään ja mielenkiinnolla lukaisi läpi, varsinkin Brownin kirjan, se oli noista kahdesta parempi mielestäni.

Aloitetaan kuitenkin Wennstamin Alfauroksesta. Oli siinä paljon hyvääkin, ja luinhan minä sen ihan loppuun asti (jätän kyllä kirjan kesken, jos se on ihan tyhmä), mutta oli siinä myös paljon epäuskottavaa ja outoa. Esimerkiksi romaanin pääosassa oleva Ruotsin suurin ja kuuluisin näyttelijä, joka oli komea ja fiksu, sekä sovinisti ja täydellinen narsisti. No ei siinä mitään, ihan mahdollista tietysti, mutta kun kaverin piti olla myös fiksu ja hän oli vuosikymmeniä ollut esillä myös kansainvälisesti, JA hän oli tottunut julkisuuteen, niin minusta oli tosi typerää, että lopussa, kun hän syytti entistä tyttöystäväänsä murhayrityksestä ja vaati häneltä muhkeita korvauksia, niin hän aivan hämillään ihmetteli, että siitä tuli lööppejä lehtiin. Siis haloo! Ärsyttää, eihän tyyppi olisi voinut olla niin naivi!

Tämä kirja yritti kai olla feministinen omalla tavallaan, mutta minusta tuntuu, että ei kai Ruotsissa niin huonosti asiat ole kuitenkaan, kuin mitä annettiin ymmärtää. Oli vähän kuin kaukaa haettua, jolloin uskottavuus kärsii.

Sitten annettiin ymmärtää, että päänäyttelijän kieroudet ja laittomuudet olivat kaikilla alan ihmisillä tiedossa, mutta kukaan ei välitä, kun tyyppi tuo rahaa kassaan. No tarkemmin ajateltuna näin kai voi ihan hyvin olla - ehkä minä olen nyt naivi.

Elokuvateollisuuden raadollisuus ja rahanahneus näkyy olevan nyt kartalla. Sitähän tämäkin Alfauros-romaani sivusi, ja Hesarin Veli-Pekka Lehtonen kirjoitti kulttuurisivuilla 25.6.2013 "Cannesin karjamarkkinoista", että "kansainvälisen elokuvan ruohonjuuritasolla raha, viihde ja mahdollinen taloudellinen voitto näyttelevät suurta roolia". Jossain muussakin kirjassa tai essessä siitä kirjoitettiin.

Itse kun on leffafriikki, niin ei tule ajatelleeksi sitä rahapuolta (vaikka toki tietää, että leffat maksavat kymmeniä miljoonia), vaan tulee miettineeksi mieluummin elokuvan sanomaa, humaanisuutta, esteettisä arvoja ynnä muuta sellaista. Mutta taustalla pyörii paljon kaikenlaista väkeä, jolle tärkeíntä ovat vain tuotot. Niinpä.

Sitten Dan Browin uusimpaan kirjaan, Infernoon. No, suosittelen. Lyhyestä virsi kaunis: Viihdyttävää lukemista, ja juttu kulkee kuin juna. Minusta on kivaa, kun mukaan ympätään maailmanluokan taideteoksia kirjoista kirkkoihin, rakennustaiteesta maalauksiiin. Juonenkäännökset yllättivät. Kiva yhdistelmä. Tästä tulee varmaan vielä leffa: näin jo mielessäni, miltä se näyttäisi. Tykkäsin.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Kirjahyllyn löytöjä

Joskus omasta kirjahyllystä löytyy aarre, tai no ehkä helmi.....ööö tai joka tapauksessa ihan hyvä kirja. Kyse on Stuart Harrisonin kirjasta Lumihaukka (The Snow Falcon), jonka olen näköjään joskus ostanut ja lukenutkin, mutta olin ihan unohtanut sen. Teos on kirjoitettu v. 1998, suomennos tehty 1999, eli joskus vuonna -99 tai sen jälkeen olen kirjan hankkinut.

Yleensä kirjoitan nimeni ja vuoden ostamani kirjan kansilehdelle, mutta nyt en ollut merkinnyt mitään, joten ihmettelen vain, että milloinkohan tämänkin kirjan hankin (ja luin). Vasta ihan viimeisillä sivuilla muistin, mitä tulee tapahtumaan - loppu on muuten kirjan heikoin osa.

Ihan hyvä lukukokemus kuitenkin kokonaisuutena. Vaihtoehto oli nimittäin kirjoittaa opinnäytetyötä, niin johan kummasti kirjahylly ja viihdyttävä romaani vetivät puoleensa.

Tarina sijoittuu pieneen pohjoisamerikkalaiseen yhteisöön. Kirja kertoo monista tärkeistä ja kiinnostavista teemoista, kuten erilaisuuden hyväksymisestä, luonnon ja eläinten suojelusta ja mielen järkkymisestä.

Harrison on vahvimmillaan kuvatessaan yhteisön ilmapiiriä, kateutta ja pahansuopuutta, ja miksei myös rakkauttakin. Pidin tosi paljon myös luontokuvauksista ja lumihaukasta kertovista kohdista. Myös kirjan päähenkilö, Michael Somers, oli mielenkiintoinen hahmo. Se on aina hyvä merkki, kun voi kiintyä päähenkilöön, ja toivoa hänelle hyvää. (Tämä koskee myös sitä haukkaa.)

Jotkut kohdat kirjassa tuntuivat vanhanaikaisilta. Esimerkiksi naisten aseman ja työssäkäynnin pohdinta vaikutti jotenkin vanhahtavalta, tai sitten USA on vain niin paljon jäljessä Pohjoismaita näissä asioissa. Ikään kuin todisteltiin, että työssä käynti on tärkeää naisille. Hoh-hoijaa. Just joo. Esimerkki: kirjassa naishenkilö piti itseään onnekkaana, että hänellä oli oma työ (vaikka puoliso oli sitä vastustanut), koska kun hänen puolisonsa kuoli, niin "työ oli se joka piti hänet järjissään Joen kuoleman jälkeisenä aikana". Mun mielestä tuo kuulostaa kuin jostain 1960 tai -70 luvun Suomesta. Että naisella on ihan työ, voi että.

Niin, ja se loppu. Sanoin sen olevan kirjan heikoin osa. Siihen ladattiin liikaa dramatiikkaa, jolloin juttu muuttui epäuskottavaksi. Sitä ennen tapahtumat olivat ihan realistisia. Lisäksi lopussa huolella kehitellyt henkilöhahmot muuttuivat dramatiikan huipentuessa ärsyttävän typeriksi, ja kirjailija syyllistyi liikaan psykologisointiin.

Tähän loppuun olisi kiva kirjoittaa jotain positiivista. Ei ole kiva lopettaa juttua valittamiseen. No niin, siis tämä oli ihan hyvä lukukokemus, tarina koukutti kyllä.

Että tällainen tapaus kirjahyllyn kätköistä.



torstai 21. maaliskuuta 2013

Umberto Eco: Prahan kalmisto vs. Conn Iggulden: Keisari

Lainasin kirjastosta Umberto Econ uusimman kirjan Prahan kalmisto. Johan sitä oli odotettukin. Econ 'Ruusun nimi' on nimittäin yksi minun lempikirjoistani. Olen kirjoittanut siitä kirjasta tänne blogiin aiemmin. Se on ihan fantastinen kirja!

Nyt kuitenkin kävi niin, että petyin tähän Prahan kalmistoon, enkä edes jaksanut lukea sitä loppuun. Mitenhän tässä näin kävi? Jotenkin tämä uusin Econ kirja oli vain vähän tylsä ja mielenkiinnoton mielestäni, eikä se olikein herännyt eloon.

Sen sijaan vedin peräkanaa koko Conn Igguldenin historiallisen, Julius Caesarista kertovan neliosaisen kirjasarjan 'Keisari'. Siitä tykkäsin paljon.

Moni ei varmaan kirjoittaisi näistä kahdesta kirjailijasta samaan blogiin, mutta näin tässä kävi:

lainasin nämä kirjat yhtä aikaa kirjastosta, aloitin Econ kirjasta, mutta jätin sen väliin noin sadannen sivun kohdalla, koska se ei suurista odotuksista huolimatta napannut yhtään. Sen sijaan Igguldenin kirjasarja, joihin siirryin sitten heti perään, imaisivat heti mukaansa. Historialliset faktat ovat paikallaan (tietysti fiktiolla täydennettynä), viihdyttävästi ja mukaansatempaisevasti kerrottuna. Kieli ja henkilökuvaukset ovat hyviä.

Kriitikot ja lukijat ovat kyllä kehuneet Igguldenia. Hän osaa herättää historian eloon. Minähän tykkään historiallisista romaaneista, ja mitä paksumpi kirja, sitä parempi.

Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan maaottelussa Econ Prahan kalmisto - Igguldenin Keisari-sarja, jälkimmäinen voitti 1-0.


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Donna Tartt

Luin Hesarista ilouutisen: Donna Tartt julkaisee tämän vuoden syksyllä uuden romaanin! Ihanaa!

Hän on julkaissut vasta kaksi romaania tätä ennen, eli esikoisensa 'Jumalat juhlivat öisin' (vuodelta 1992) ja 'Pieni ystävä' vuodelta 2002.

Eli harvoin, liian harvoin, hän julkaisee kirjoja, mutta molemmat ovat hyviä kirjoja ja sen lisäksi ne ovat olleet myynti- ja arvostelumenestyksiä. Olen tässä blogissa kirjoittanut 'Pienestä ystävästä'.

Uuden kirjan nimi on englanniksi 'The Goldfinch' ja sen pitäisi ilmestyä tämän vuoden lokakuussa. Uusi noin 600-sivuinen teos (rakastan pitkiä romaaneja!) kertoo nuoresta pojasta, joka selviää hengissä hänen äitinsä surmanneesta räjähdyksestä.

Sitä odotellessa!



torstai 10. tammikuuta 2013

Sofi Oksanen teki sen taas!

Sofi Oksanen teki uuden, loistavan kirjan Viron lähimenneisyys-sarjaansa, eli Kun kyyhkyset katosivat. Ihan mielettömän hyvä kirja!

Oksasen edellisistä kirjoista, Stalinin lehmistä ja erityisesti Puhdistuksesta, tykkäsin tosi paljon. Kyyhkyset-kirja on hyvää jatkoa niille. (Tosin Stalinin lehmät ei ole yhtä hyvä kuin Kyyhkyset, mielestäni Oksanen on kehittynyt uskomattoman paljon.) Puhdistus sen sijaan oli ihan ällistyttävän hyvä! Siitähän myös kohuttiin aivan mielettömästi, tästä Kyyhkysistä vähemmän, mutta ei se silti ole yhtään Puhdistusta huonompi, vaan samalla lailla todella hieno teos. Hyvä tarina, jännitys ja mielenkiinto säilyvät ja historia tulee lähelle.

(Baby Jane on muuten Oksasen kirjoista ainoa, johon en ole ihan intona, eikä sekään huono ole.)

Jokaiseen näihin Viro-kirjoihin Oksanen on saanut uusia juttuja ja näkökulmia, Kyyhkysissä esimerksi mielestäni oli erityisen mielenkiintoista natsejen osuus Viron miehityksessä toisen maailmansodan aikana. Siitä en tiennyt paljon mitään. Mitenhän Sofi on tehnyt tutkimustyönsä? Tekstiä lukiessa tuntuu nimittäin siltä, että kirjoittaja olisi itse ollut paikalla, kun ensin venäläiset, sitten natsit, sitten taas venäläiset valloittivat Viron.

Kaikki se naapureiden urkkiminen, kyttääminen, epäluulot, ilmiannot, pelko, nälkä, puute....tuntui lukiessa olevan todella läsnä. Mutta myös rakkaus, intohimo ja vapauden kaipuu. Ja ihmisen selviytymisen halu huonossakin systeemissä.

Järkyttävää, kun totalitäärisessä systeemissä, oli se sitten natsi-Saksan tai Neukkulan systeemi, piti koko ajan epäillä kaikkia ja kaikkea. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja! Joka sanaa piti varoa, ja vaatetuksestakin pääteltiin kaikenlaista, eli senkin piti olla yhteneväistä, ettei joudu epäillyksi.

Ihailen Oksasen kykyä hienoon tekstiin ja kielikuviin, esimerkiksi: ”hän pikisti silmänsä kiinni”, tai: ”Martan ääni rakoili, muistutti vastajäätyneen järven pintaa” – jaa, varmaan ääni oli aika kireä, kirskahteleva ja jännittynyt.

Tässä yksi hieno ote kirjan sivulta, kun toinen maailmansota oli meneillään, puna-armeija peräytynyt Tallinnasta ja saksalaiset ”vapauttajat” saapuneet:

”Kaupunki oli vielä haavainen ja tyhjiin ryystetty [mielestäni ryystetty on parempi kuin ryöstetty, hyvin sanottu], tiet notkuivat hevosten raatoja ja punasotilaiden kalmoja, joiden kimpussa temmelsi koppakuoriaisia, mutta kohta se kaikki olisi poissa. Satamat korjattaisiin. Rautatiet parsittaisiin. [Hei! Rautatiet parsittaisiin! Mikä ihana kielikuva! Miten rautaa parsitaan? Mutta silti, kielikuva toimii hyvin.] Pommien rouskaisemat aukot teissä paikattaisiin.[Ja toi rouskaisemat! Joku muu olisi kirjoittanut tylsästi rikkomat.]  Raunioista nousisi rauhaa, laasti peittäisi rakennusten ammottavat kuilut, katkenneet tiet eivät enää pysäyttäisi matkantekoa ja kynttilät voitaisiin pyyhkäistä pöydiltä laatikkoon, sähkövalot syttyisivät pimennysverhojen takana, kyyditetyt ehkä palaisivat, Johan tulisi kotiin, ketään ei vietäisi enää koskaan, kukaan ei katoaisi, öisiä koputuksia ei enää tulisi ja Saksa voittaisi sodan, voisiko parempaa tulevaisuutta ollakaan.”

Kyyhkysten päähenkilö, ’Toveri’ Edgar Parts, on tosi liero.

’Toveri’ Edgar Partsin henkilöstä ajattelin ensin, että onhan se tosi raukkis ja surkea tyyppi, mutta mitähän sitä ihminen, itse kukin, tekisi kovan paineen alla, kun yrittäisi vain selviytyä ja säilyä hengissä? Mun kävi aluksi jopa kovasti sääliksikin sitä, ajattelin, että ihminen nyt on vaan heikko; sankarit on erikseen. Ja kun Parts oli vielä homo, joka joutui salaamaan sen. Mutta loppua kohden selvisi, miten kauhea ihminen se oli. Tekeekö tuollaiset alistavat systeemit, niinkuin natsi-Saksan tai Neuvostoliiton systeemit, ihmisistä ihan hirveitä, niin että pahat puolet pääsevät helpommin esiin? Todennäköisesti.

Välillä, kun tekstissä mentiin edestakaisin natsejen ja neukkujen hallintojen välissä, niin tuntui, että kummasta totalitäärisestä systeemistä tässä taas olikaan kyse? Molemmat tuntui samalta: urkittiin, alistettiin, tapettiin, vaiennettiin, kyyditettiin, lahjottiin, jotkut ihmiset olivat parempiarvoisempia kuin toiset (erityisesti puolueen johtohahmot)... ja niin edelleen.

”Kyyhkyset” herätti niin paljon mietteitä, että jatkan niistä myöhemmin.

Iloinen ajatus on, että tähän Viro-sarjaan on luvassa vielä neljäs teos. Sitä odotellessa!